Perillä Chengdussa

Pitkä matka päättyy vihdoin lauantaina 7.1., lento on perillä Chengdussa 13.45 (Kiinan aikaa). Lentokentällä on meluisaa ja paljon ihmisiä, mikä ei sinänsä yllätä, ollaanhan nyt Kiinassa. Matkatavaroita on niin paljon, että joudumme Mikon kanssa molemmat ottamaan kärryt. Aino on minulla kantopussissa, vaikka haluaisi päättäväisesti ite kippastaa. Suuntaamme kohti taksipysäkkiä. Kentän sisällä kuulemma pyörii pimeiden taksien kuljettajia kyytiläisiä havittelemassa. Turvallisinta silti on ottaa virallinen taksi tai silloin on ainakin pienempi riski tulla huijatuksi hinnassa.

Ulkona näen, kuinka jotakin miestä viedään käsiraudoissa pois. Huomaan myöhemmin, että tuollainen näky ei ihan hirveän yleinen ole, ainakaan niillä reissuilla, millä kuljen Ainon kanssa päivisin.

Joudumme ottamaan kaksi taksia, koska emme millään mahdu matkatavaroinemme yhteen. Minulla on mukana edellisellä reissulla saatu taxibook (erittäin kätevä!), jonka avulla osaan näyttää kuskille, mihin hotelliin haluamme. Matka kestää aika pitkään, sillä tällä kertaa hotellimme on keskustassa ja ruuhka alkaa olla jo aikamoinen. Onneksi sentään Aino jaksaa istua suht rauhallisesti sylissäni koko matkan.

Hotellimme on Sheraton Chengdu Lido ja se sijaitsee Ren Min Zhong Roadilla, se on iso 36 kerroksinen rakennus. Aula on hulppea, kauniine koristeineen ja henkilökunta hyvin ystävällistä. Ainoa häiritsevä asia hotellissa on, ettei siellä ilmeisesti ole kuin yksi cd, jossa ei siinäkään ole erityisen montaa eri laulua. Muutaman päivän päästä päässä soi taukoamatta ”kontsi kontsi kontsi mii”. Tuon biisi soi myös tavarataloissa ja kaupoissa. Joku huippu suosittu tällä hetkellä?

Olemme kaikki sen verran väsyneitä matkustamisesta, että päätämme vain loikoilla huoneessamme ja tilata huonepalvelusta ruokaa. Onneksi hotellissa näkyy HBO, josta tulee taukoamatta elokuvia. Katson Richard Geren tähdittämän Hachiko: A Dog's Storyn ja itken, koska ikävöin Herttaa ja kissoja.

Ruoan jälkeen lähdemme koko porukka jaloittelemaan ja katselemaan hotellin ympäristöä. Aino nukahtaa rattaisiin kulkiessamme eteenpäin. Yritämme etsiä kauppaa tai kioskia, jotta voimme ostaa illaksi pientä syötävää. Samalla tarkastamme lähistön ravintolatarjonnan, joka on erittäin runsas. Harmi, että itse olen vielä liian arka menemään ihan tuntemattomaan kiinalaiseen ruokapaikkaan, monet ovat lounas- ja ilta-aikaan täynnä, joten ruoka niissä on varmasti hyvää ja halpaa. Tulevan viikon aikana tuttuakin tutummaksi tulevat Dico's, KFC ja hotellin ravinotola, niin noloa kuin se onkin myöntää.

Pikkuruinen kauppakin löytyy ja saamme ostettua illaksi kuivalihaa, kuivattuja herneitä, sipsiä ja juomista. Kauppa on tosiaan niin pieni, että rattaiden kanssa kulkeminen on todella hankalaa kapeilla käytävillä. Huomaan myöhemmin, että hyvin monessa kaupassa on sama ongelma. Täällä ei tosin näe juurikaan lapsia rattaissa, vaan he kävelevät joko itse tai matkaavat jonkun sylissä. Pienet vauvat ovat usein selkärepussa/liinassa. Törmään aika monesti uteluihin, eikö lapseni osaa vielä kävellä, kun työnnän häntä rattaissa. Muutaman kerran ihmetystä on herättänyt myös se, että Aino on vasta 2-vuotias, ilmeisesti hän on kiinalaislapsiin verrattuna kookkaampi.

Aino nukkuu edelleen, kun palaamme hotellille, joten riisun häneltä enimmät vaatteet ja siirrän omaan sänkyynsä jatkamaan unia. Puolen yön jälkeen hän sitten herää ihan virkeänä, kun mekin jo olemme nukkumassa. En meinaa saada häntä nukahtamaan uudelleen. Parin tunnin edes takaisin ravaaminen meidän sänkyyn ja hänen sänkyynsä uuvuttaa lopulta koko tytön ja hän simahtaa meidän viereemme.